Tillfälliga lösningar är just tillfälliga lösningar och det är inte samma sak som hållbara lösningar. Peter Lodenius granskar eurokrisen.
Förra veckan satt jag vid ett bord utanför en irländsk pub, just nedanför EU-kommissionens högkvarter i Berlaymont, och frågade ut Anna-Karin Friis, som rapporterar om eurokrisen från Bryssel, bland annat för Ny Tid. Plötsligt uppmanade hon mig att titta mig om och jag såg tjock, svart rök stiga upp från taket på ett av hotellen vid Charlemagne-gatan där i synnerhet EU-besökare tar in. Snart slog också lågor upp. En ensam man stod på taket och verkade följa med spektaklet. Något hände i alla fall: lågorna syntes inte längre, snart inte heller röken. I stället hördes utryckningsfordonens signaler. Först kom två brandbilar och snart syntes två brandmän jobba uppe på taket. En stegvagn kom och försvann, likaså en ambulans – ingendera behövdes. Sist kom två polisbilar, som inte heller stannade länge.
Skådespelet kom som en bekräftelse på vad Anna-Karin några minuter tidigare berättat om eurokriserna: de flammar upp hastigt, man tar itu med dem på ett teatraliskt sätt och snart förklarar man med långa och tekniska utläggningar att de har lösts. Eftersom allt sker på marknadens villkor ska kriserna vara fixade innan börserna öppnar efter veckoslutet.
Men vanligen rör det sig bara om tillfälliga lösningar. Grekland är i dag lika konkursfärdigt som i fjol.
Portugalkrisen
hade jag rafsat ihop en del material om när jag reste från Finland förra veckans tisdag, men i Bryssel var det inte just någon som längre talade om den. Elden hade släckts. Nu var allt intresse riktat mot Grekland.
I Berlaymont kan man nog, vid sidan av diplomatiska undanglidningar, få konkret information, men mestadels på villkor att man inte anger vem som sagt vad. I närheten på en kulle utanför stadskärnan låg i tiden ett stort kloster, där fåren betade på gräsmattorna. Dagens eurokrater är inte riktigt lika bundna av sina tystnadslöften som munkarna var och vi journalister är hoppeligen inte enbart fåraktiga, men något av den gamla tidens anda kanske lever kvar. Detta får vi i alla fall veta av en källa i Berlaymont:
Underskottet i Greklands
offentliga sektor steg förra våren till 50 procent av BNP (jämfört med de 30 procent man räknat med), vilket ledde till att landet fick svårt att ta nya utländska lån. Marknaden, som tidigare reagerat alltför svagt på det grekiska underskottet, reagerade nu alltför starkt och krävde höga räntor. Då kom man överens om att euroregionen finansierar Grekland i tre år i utbyte mot ett stramt åtgärdsprogram. Man var medveten om att åtgärdsprogrammet skulle få negativa effekter på sysselsättningen och statens finansiella resurser och att Grekland borde ha fått 20 år för att genomföra det, men nu måste det ske snabbt.
Kontrollen är sträng. Med tre månaders mellanrum besöker en grupp från EU och IMF Aten för att kontrollera att programmet genomförs. När klarsignalen kommer kan Grekland lyfta lån för ett kvartal framåt. Hittills har det gått någorlunda bra, men den fjärde kontrollen borde ha varit klar förra veckan. I stället har gruppen stannat i Aten och fört diskussioner om vad som måste göras för att nästa lån ska kunna ges. Det verkar som om en ny kris håller på att bli akut. Röken stiger redan, men när detta skrivs syns ännu inte eldslågorna.
Att man inte kan lita på den grekiska finansstatistiken har länge stått klart. Eurostat, EU:s statistikavdelning, har sedan 2004 inte godkänt den. Rådet har sedan dess föreslagit ändringar, men Grekland har accepterat dem först nu. Därför vet man nu mer och kan kolla statistiken på plats.
Grekland är inte ensamma
om att ha stora ekonomiska problem, det vet vi. Inom eurozonen finns Irland och Portugal och utanför euro-området har Lettland, Ungern och Rumänien tidigare varit utsatta för kriser. Kombinerade åtstramnings- och låneprogram har gjorts upp för dem, och de har fungerat ganska bra. Ungern är dock igen ett problembarn – liksom på andra områden – eftersom landets nya regering deklarerat att den inte tänker följa programmet.
Hur långt kan man då gå, utan att kränka medlemsländernas suveränitet? Det är ett återkommande problem. På EU-håll anser man det ligga i regeringarnas intresse att de kan verka utan att statsekonomin kollapsar, även om otrevliga nedskärningar görs.
Finns det alternativ?
– den frågan ställs också i EU, men där är man benägen att svara nej. Alternativet som vissa ekonomister förespråkar skulle vara ett ackordförfarande där statsobligationernas värde skrivs ned med en viss procent. Det avvisar mannen från Berlaymont som anser att en överföring av riskerna till bankerna innebär att de överförs till spararna. Om länder låter bli att betala sina skulder fortsätter problemen och det kan leda till att sparare inte bara flyttar sina pengar någon annanstans, utan till och med gör uppror. I mannens apokalyptiska vision kan skuldkrisen till och med hota den 60-åriga freden i Europa (han räknar inte in Balkan i Europa). Om eurozonen spricker, spricker också EU.
Redan nu utsätts sammanhållningen inom unionen för hårda påfrestningar. Förhållandet hårdnar mellan nord och syd, mellan länder med budgetöverskott och länder med budgetunderskott, mellan katoliker och protestanter.
Därför är det enligt mannen från Berlaymont nödvändigt att, genom att stärka den ekonomisk-politiska koordineringen, förhindra ett sammanbrott. Maastricht-kriterierna stadgar att underskotten i statsbudgeten får uppgå till högst tre procent. Vid senaste genomgång var det bara tre av 27 länder som uppfyllde detta krav: Estland, Luxemburg och Sverige. Finland var inte långt ifrån gränsen, medan andra hade underskott på upp till åtta procent. Hittills har man koncentrerat sig på att göra medlemmarnas ekonomiska politik genomskinligare, men nu behövs det sanktioner som är mer trovärdiga än de nuvarande.
Valutaunionen förutsätter, enligt mannen från Berlaymont, sannolikt en ökad grad av gemensamt styre. Alltså en utveckling mot en federal stat, i den riktning som diskuterades för tio år sedan.
Tilläggslån
är ett ansvarslöst sätt att sköta skuldkrisen, anser däremot Elina Berghäll i en kolumn i Helsingin Sanomat förra veckan. Hon presenteras som en ekonomist som studerat dessa frågor bland annat inom IMF och OECD. Berghäll konstaterar inledningsvis att det officiella Finland tillsammans med det officiella Europa vill sköta skuldkrisen just med tilläggslån.
– Det står dock klart att skuldkrisländerna inte räddats eller kommer att räddas genom att man staplar nya skulder på gamla. Man har redan länge vetat att till exempel Grekland inte klarar av att sköta ens sina gamla skulder. Den officiella linjen skulle vara riktig om det bara var fråga om en likviditetskris. Stater drabbas dock sällan av likviditetskriser, eftersom deras betalningsförmåga garanteras av skatteuppbörd. Svårigheter att få lån uppstår först då man börjar tvivla på förmågan att betala tillbaka lånen. I typfallet kommer detta tvivel först till synes genom krav på kortare återbetalningstid och högre räntor på lånen.
När återbetalningsförmågan betvivlas måste man på allvar ta itu med att minska budgetunderskotten. Förbättrad skatteuppbörd och nedskärningar i utgifterna är nödvändiga, speciellt i Grekland. Här är Berghäll överens med den officiella linjen. Men hon anser att detta inte räcker, eftersom nedskärningar leder till att den ekonomiska tillväxten minskar. Därför behövs, utöver en balansering av budgeten, också eftergifter beträffande skulderna eller åtgärder för att förbättra den yttre konkurrenskraften – eller båda.
– I Grekland och Portugal är konkurrenskrafts- och tillväxtproblemen djupa och budgetunderskotten kroniska. Om krisens djupaste orsak är svag tillväxt kan man inte påverka den genom att bevilja länderna nya lånegarantier. Att förbättra konkurrenskraften genom en så kallad inre devalvering, eller genom att till exempel sänka lönerna, är en politiskt svår lösning och kan ge ny fart åt konjunkturnedgången. Om tillväxten helt avtar kan det leda till att problemen tillspetsas och till politisk radikalisering.
En yttre devalvering skulle vara en enklare lösning – något som tidigare användes ganska flitigt i Finland. Den lösningen är inte möjlig i valutaunionen, och det är möjligt att Grekland själv väljer att gå ut ur unionen. Det scenariot skulle dock vara en stor prestigeförlust för euron och för hela EU, så en sådan lösning motarbetas in i det sista i Bryssel.
En nedskärning av skulderna
är därför Berghälls medicin, vid sidan om budgetnedskärningar med mera. Hon ser räddningspaketen om en form av bankstöd.
– Man meddelar nu de tyska, franska och engelska banker som tagit överstora risker att de europeiska skattebetalarna nog kommer till deras räddning när så behövs. På så sätt sår man fröet till en ny kris. Ett vettigare alternativ än att rädda bankerna vore att delvis nationalisera dem.
Då skulle de i framtiden vara försiktigare i sin utlåning och dessutom skulle ansvaret övergå till bankernas hemländer, som borde ha övervakat dem bättre.
– Den nuvarande praxisen med gemensamt ansvar sprider kostnaderna till Europas skattebetalare, medan nyttan kan komma att koncentreras till få.
Det är alltså inte bara ”populistiska politiker” utan också initierade experter som betvivlar det officiella Finlands och det officiella Europas linjedragningar.
Peter Lodenius
1 kommentar
Ketä ollaan pelastamassa – Kreikkaa, euroa vai Ranskan ja Saksan pankkeja?
Yleinen käsitys näyttää olevan se, että Euroopan maat ovat ryhtyneet tukemaan vaikeuksissa olevia Kreikkaa, Portugalia ja Irlantia estääkseen kriisin leviämistä yleiseurooppalaiseksi pankkikriisiksi. Kyseessä ei siten olisi Kreikan, Portugalin tai Irlannin vaan niitä rahoittaneiden pankkien pelastaminen.
Tämä käsitys on yksipuolinen ja harhaanjohtava. Kysymys ei ole ainoastaan rahasta, vaan paljon muustakin. Kysymys on ennen kaikkea poliittinen.
Kreikan ongelmista tuli julkisia, kun Kreikan vaalit voittanut Papandreaun hallitus joulukuussa 2009 ilmoitti perineensä edeltäjiltään valtiontalouden, jonka alijäämä ei ollut kahdeksan vaan viisitoista prosenttia. Kreikkaa rahoittaneille selvisi heti, ettei Kreikka tule selviämään veloistaan. Normaali menettely olisi ollut, että Kansainvälinen Valuuttarahasto IMF olisi ottanut Kreikan hoitoonsa niin kuin se oli vähää aikaisemmin tehnyt ensin Unkarin ja sitten Latvian kanssa. IMF olisi tällöin myöntänyt Kreikalle lainan raskain rakennesopeutusehdoin ja järjestellyt sen entiset lainat uudelleen. Ranskalle tämä perinteinen malli ei kelvannut. Presidentti Sarkozy ilmoitti, että euromaita ei jätetä IMF:n hoitoon, vaan että niiden ongelmien ratkaisu on euroalueen maiden asia. Pian tosin kävi ilmi, että Kreikan ongelmat olivat sen verran suuria, että euroalueen maat eivät niitä yksinään kyenneet hoitamaan, vaan myös IMF tarvittiin mukaan, mutta vetovastuu jäi euroalueen maille.
Miksi Sarkozy otti tällaisen kannan? Halusiko hän torjua sellaisen mahdollisuuden, että IMF olisi suositellut Kreikalle irtautumista eurosta? Tämäkin on mahdollista, mutta paljon todennäköisempää on, että Sarkozy halusi näin korostaa EU:n yhtenäisyyttä ja kykyä hoitaa omat asiansa ulkopuolisten niihin puuttumatta aivan kuin euroalue jo olisi federatiivinen valtio tai että siitä ainakin olisi tulossa sellainen. Kolmas mahdollinen selitysmalli lähtee sitä, että Sarkozy näin halusi torjua sellaisen mahdollisuuden, että Kreikan pelastaisi IMF, jonka pääjohtaja oli toinen ranskalainen, IMF:n presidentti Strauss-Kahn, jota pidettiin Sarkozyn todennäköisimpänä haastajana Ranskan seuraavissa presidentinvaaleissa. Neljäs selitysmalli on se, että tuohon aikaan, jolloin yleismaailmallinen pankkikriisi oli vielä tuoreessa muistissa, Sarkozy halusi turvata ranskalaisten pankkien aseman ja tällä tavoin estää Kreikan lainojen mahdolliset uudelleenjärjestelyt. Tämän tulkinnan puolesta puhuu myös se, että Saksa omaksui Sarkozyn kannan, sillä ranskalaisten pankkien ohella Kreikan suurimpia rahoittajia olivat saksalaiset pankit.
Niin tai näin, omaksumalla Sarkozyn linjauksen euroalueen maat sitoutuivat vastaamaan toistensa julkisista veloista vastoin aikaisempia EU:n maiden julkilausumia (no bail-out).
Euroalueen maiden julkistalouksien ongelmat eivät loppuneet Kreikkaan. Pian vaikeuksissa olivat myös Irlanti ja Portugal. Niiden suhteen oli meneteltävä jo Kreikan kohdalla omaksutulla tavalla. Rahaa pelastusoperaatioihin tarvittiin paljon oletettua enemmän. Kreikalle luvattu 110 miljardia euroa ei enää riittänyt, vaan määrä nelinkertaistui, kun euromaat perustivat väliaikaisen tukirahastonsa. Pian kävi kuitenkin ilmi, ettei tämäkään riittäisi. Ensinnäkään se ei riittäisi alkuunkaan, jos myös Espanja joutuisi turvautumaan toisten euromaiden tukeen. Sitä paitsi näidenkään toimien avulla ongelmia ei ole ratkaistu, vaan vain ostettu kolme vuotta järjestelyaikaa, eikä niinkään paljon, sillä jo nyt tiedetään, että Kreikka tulee tarvitsemaan 60 – 80 miljardia euroa lisää selvitäkseen velanhoidostaan edes vuoteen 2014.
Mihin näin valtavilla operaatioilla pyritään? Onko kyse pankkien pelastamisesta ja yleiseurooppalaisen pankkikriisin estämisestä vai jostakin muusta? Jotta voisimme vastata tähän kysymykseen, on tutkittava hieman lukuja.
Kreikan valtion velat ovat luokkaa 380 miljardia euroa. Se on paljon, kun ajatellaan, että kyseessä on Suomen kokoinen talous, eikä Suomen valtion velka ole neljännestäkään tästä määrästä. Kreikan valtion suurimpia yksittäisiä velkojia ovat ranskalaiset, saksalaiset ja belgialaiset pankit. Ranskalaisen BNP-Paribas’in saatavat Kreikan valtiolta ovat luokkaa viisi miljardia euroa, saksalaisen Commertzbankin ja belgialaisen Dexian yli kaksi miljardia euroa ja muiden vähemmän. BNP-Paribas on ilmoittanut, että mikäli Kreikan valtion lainat joudutaan järjestelmään uudelleen ja niistä pyyhitään pois esimerkiksi puolet, se olisi pankille kova isku, mutta että se selviytyisi siitä. Näin on asianlaita useimpien muidenkin suurten eurooppalaisten pankkien kohdalla. Niiden vuotuiset voitot ovat miljardiluokkaa, joten Kreikan mahdollinen konkurssi ei niitä kaataisi, jos kohta saattaisi pyyhkiä pois pankkien yhden vuoden voitot. Kaikkiaan Euroopan pankkien saatavat Kreikan valtiolta ovat luokkaa 37 miljardia euroa, joka ei ole kohtalokkaan paljon. Kreikan konkurssi ei siten euromaiden pankkijärjestelmää kaataisi. Sen sijaan, mikäli Kreikan konkurssi johtaisi vastaavanlaisiin järjestelyihin Irlannissa, Portugalissa ja mahdollisesti myös Espanjassa, Euroopan pankkijärjestelmä olisi todellisessa vaarassa, eikä selviäisi ilman Euroopan maiden tukea näiden maiden omille pankeille. Missään tapauksessa tällä tavoin tarvittavat julkiset verat eivät kuitenkaan kohoaisi alkuunkaan samalle tasolle kuin mihin jo nyt on sitouduttu Euroopan väliaikaisen tukirahaston perustamisen yhteydessä. Kyse on siis paljosta muustakin kuin yksityisten pankkien pelastamisesta.
Pankin pelastaminen konkurssilta valtion varoin tapahtuu yleensä pankin pääomaa korottamalla. Tällaisessa tilanteessa pankin entiset yksityiset osakkaat menettävät tuntuvan osan pankin osakkeisiin tekemiensä sijoitusten arvosta. Esimerkiksi Citibankin omistajat hävisivät enemmän kuin puolet sijoitusten arvosta, kun Yhdysvaltain liittohallitus ryhtyi pankkia tukemaan. Samalla tavalla kävi muidenkin suurten amerikkalaispankkien entisille omistajille. Ollaanko siis Euroopassa pelastamassa pankkien osakkaita sijoitustappioilta, eikä ainoastaan heidän omistamiaan pankkeja? Näin voi olla, mutta en oikein jaksa uskoa tähänkään. Ei mikään olisi kapitalismille luontevampaa kuin antaa sijoittajien kärsiä nahoissaan huonojen sijoitusten seuraukset, ja näin tarjota sijoituksissaan viisaammille kilpailuetu. Jos pankkiosakkeisiin sijoittaneiden osakkaiden suojelu tappioilta on Sarkozyn politiikan tavoite, hän ei ole kapitalisti, ja EU:n kilpailuviranomaisten tulisi viedä hänet oikeuden eteen.
Uskoakseni kysymys onkin muusta. Yksityisten pankkien ohella Kreikkaa ovat mittavasti rahoittaneet myös erilaiset eläkevakuutusrahastot, vakuutusyhtiöt ja sijoitusrahastot, mutta ennen kaikkea Euroopan keskuspankki. Euroopan keskuspankin suorat sijoitukset Kreikan valtion velkakirjoihin ovat luokkaa 66 miljardia euroa. Sen lisäksi Euroopan keskuspankki on myöntänyt likviditeettitukea Kreikan liikepankeille turvaavia vakuuksia vastaan. Sen määrästä ja laadusta Euroopan Keskuspankki ei julkista tarkkoja lukuja, mutta vakuuksista epäilemättä valtaosa on Kreikan valtion velkapapereita. Markkina-analyytikkojen mukaan tällaiset Euroopan keskuspankin likviditeettilainat Kreikan valtion velkakirjoja vastaan voivat kohota yli kahteensataan miljardiin euroon. Jos Kreikan valtion lainojen arvosta pyyhittäisiin pois esimerkiksi puolet, Euroopan keskuspankin – tai sen kansallisten osakaspankkien – tappiot voisivat kohota jonnekin 130 miljardin euron tienoille. Se on jo paljon enemmän kuin BNP- Paribas’n mahdollinen 2-3 miljardin euron vastaava tappio, ja paljon silloinkin, kun otetaan huomioon, että Euroopan keskuspankin omat varat ovat tällä hetkellä 81 miljardia euroa. Ei ole siten mitään ihmettelemistä siinä, että Euroopan Keskuspankki jyrkästi torjuu kaikki ehdotukset Kreikan valtion lainojen uudelleenjärjestelyistä, joissa suurimmat tappiot kärsisi se itse.
Jos Euroopan keskuspankki olisi tavallinen pankki, se tekisi tällaisessa tilanteessa konkurssin. Se ei kuitenkaan ole tavallinen pankki, vaan keskuspankki, joka laskee liikkeelle omaa rahaa, eikä ole tallettajista riippuvainen. Se e siten voi koskaan tehdä likviditeettikonkurssia. Sen sijaan se ei kykenisi tällaisten tappioiden jälkeen moniin vuosiin maksamaan osakaspankeilleen – euroalueen maiden kansallisille keskuspankeille – osinkoja tuloksestaan niin kuin se on tähän asti tehnyt. Veronmaksajien vastuulle nämä tappiot siis joka tapauksessa tulisivat, ja ne olisivat monin verroin suurempia kuin liikepankkien mahdollisesti tarvitsema tuki. Tämän rahallisen menetyksen ohella Euroopan keskuspankin ”konkurssin” yhteydessä kysymys euron tulevaisuudesta nousisi aivan uudella tavalla esiin.
Vielä hurjemmaksi asetelma muuttuu, kun katsomme, millainen tilanne syntyisi, jos Kreikan ohella myös Irlanti, Portugal ja mahdollisesti vielä Espanja kaatuisivat. Kaikki tappioluvut vähintäänkin viisinkertaistuisivat. Irlannin rahoittajien joukossa etusijalla ovat englantilaiset pankit, joten yksityisellä puolella tappiot jakaantuisivat laajemmalle. Sen sijaan Euroopan keskuspankin tappiot eivät jakaantuisi minnekään, vaan kasvaisivat vielä nopeammin. Euromaiden mahdolliset konkurssit ovat siten suurelta osaltaan jo nyt euroalueen maiden veronmaksajien sylissä, eikä niitä voi enää siirtää muualle. Kysymys kuuluu, milloin ne ollaan valmiita ottamaan vastaan ja kirjaamaan lopullisiksi tappioiksi, ja mitä sitten tapahtuu. Sarkozyn toive on, ettei näin tapahdu ainakaan kolmeen vuoteen ja että siinä ajassa euroalueesta olisi tämän kriisin avulla tehty federaatio, kaikkien euromaiden velka olisi yhteistä velkaa, eikä sen jälkeen mitään jo tehtyä voitaisi enää tehdä tekemättömäksi.
Mitä federaatiolla saavutettaisiin? Miten se olisi synnytettävissä?
Tuntemistani taloustoimittajista Financial Timesin Wolfgang Munchau on perusteellisimmin analysoinut Euroopan Unionin julkistalouksien kriisiä. Kesäkuun alun kolumnissaan (FT 6.6.2011) hän toteaa aluksi, että euron ongelmat johtuvat siitä, että EU on liian vahva hajotakseen, muta liian heikko voidakseen toimia kunnolla. Jo nyt on hänen mukaansa väistämätöntä, että Euroopan maat ottavat kollektiivisesti vastatakseen Kreikan, Irlannin ja Portugalin jatkuvasta rahoittamisesta. Se ei kuitenkaan ole poliittisesti mahdollista, ellei EU:n toimeenpanovaltaa vahvisteta. Ennen kaikkea EU:n on otettava valvontaansa euroalueen maiden julkistaloudet. Tämä voidaan toteuttaa siten, että Euroopalle valitaan yhteinen valtionvarainministeri, joka saa valtuudet määrätä euroalueen maiden julkistalouden puitteista. Myös pankkivalvonta on keskitettävä yksiin käsiin, eikä sitä voi enää jättää yksittäisten euroalueiden maiden hoidettavaksi kansalliselta pohjalta. Kolmanneksi euromaiden oikeus ottaa velkaa omissa nimissään on rajattava. Velanotto tulisi jatkossa tehdä Euroopan nimissä, kaikkien euromaiden takaamina eurolainoina.
Euroopan yhteinen rahajärjestelmä on siten jatkossa mahdollinen vain vahvistamalla Euroopan Unionin federalistisia piirteitä – keskittämällä talouspoliittista valtaa ja karsimalla kansallista itsemääräämisoikeutta.
Onko vaihtoehtoja?
Vaihtoehtoja on aina, tässä tilanteessa jopa useita. Kreikan voi antaa kaatua. Sijoittajat kärsivät tappionsa ja Euroopan keskuspankki omansa. Sen jälkeen on katsottava, kuinka käy Irlannin, Portugalin ja Espanjan. Tässä kohtaa on korostettava sitä, että Kreikan mahdollinen konkurssi ei välttämättä merkitse sitä, että myös Irlanti, Portugal ja Espanja kaatuvat. Sen sijaan Kreikan mahdollinen irtoaminen euroalueesta ja paluu takaisin omaan valuuttaansa drakmaan, veisi mukanaan ainakin Portugalin ja Espanjan, luultavasti myös Italian, sillä ne ovat kaikki talouksiltaan vähintäänkin turismimaina sillä tavoin samanlaisia, että jos yksi maa parantaa kilpailuasemiaan devalvaation avulla, muut joutuvat seuraamaan perässä. Euro toisin sanoen hajoaisi. Sijoittajien ja Euroopan keskuspankin tappioista tulisi tällaisesta tapauksessa niin suuria, että seurauksena olisi myös yleiseurooppalainen pankkikriisi, ja huonoa aikaa moniksi vuosiksi eteenpäin. Tällainen vaihtoehto ei ole siten millään tavoin houkutteleva.
Toinen vaihtoehto on, että euro hajotetaan muulla tavoin. Saksa voisi yksipuolisesti irrottautua siitä. Periaatteessa on niin, että eurosta ei voi yksikään maa erota, mutta samalla tiedämme, että kansainväliset sopimukset sitovat vain heikommassa asemassa olevia maita, eivät suurvaltoja, ja Saksa on eurooppalainen suurvalta. Se siis voisi yksipuolisesti erota eurosta. Useat muut maat, esimerkiksi Hollanti, Itävalta ja Suomi todennäköisesti seuraisivat perässä. Ranska, Belgia ja Luxemburg joutuisivat harkitsemaan jäisivätkö ne tynkä-euroon yhdessä Välimeren maiden kanssa, vai seuraisivatko ne Saksaa. Tynkä-eurovaihtoehdossa Välimeren maiden kilpailukyky korjaantuisi nopeasti euron kurssin romahtaessa, mutta samalla niiden ulkomainen velka pysyisi ennallaan, kun se on joka tapauksessa euromääräistä. Näin nämä maat selviytyisivät kohtuullisen nopeasti. Myöskään Euroopan keskuspankki ei kärsisi tappioita.
Miksi sitten tällaisesta vaihtoehdosta ei ole julkisuudessa keskusteltu? Suoraan sanoen, en tiedä. Yksi syy on se, että tämä vaihtoehto siirtäisi taloudellisia ongelmia Välimeren maista muualle. Saksan markan kurssi kaiken todennäköisyyden mukaan kohoaisi tuntuvasti euroon nähden. Se heikentäisi Saksan kansainvälistä kilpailukykyä, samalla kun Saksan pankit ja vakuutuslaitokset kärsisivät merkittäviä valuuttakurssitappioita eurossa pysyviin maihin tekemistään sijoituksista. Nämä tappiot ne joutuvat kuitenkin kärsimään joka tapauksessa, joten tämä näkökohta ei ole merkityksellinen. Vain tappioiden alaskirjauksen ajoituksella on enää merkitystä. Sen sijaan suuri poliittinen merkitys olisi sillä, että euroalue hajoaisi, ja kehitys kohti federatiivista Eurooppaa, joka on etenkin Ranskan poliittinen tavoite, loittonisi näkymättömän kauas tulevaisuuteen. Tämän sinänsä realistisen ja taloudelliselta kannalta hyvin perustelun ratkaisun esteenä ovat siten ennen kaikkea muuta federatiiviset poliittiset pyrkimykset.
Kysymys ei siten ole Kreikan pelastamisesta, eikä pankkien tappioiden välttämisestä tai pankkien osakkaiden sijoitusten turvaamisesta, vaan eurosta ja Euroopan federatiivisesta unelmansa ja Saksan ja Ranskan lyhyen tähtäimen poliittisista ja taloudellisista eduista.
Juuso Salokoski
12.6.2011